Uhkaavasti näytti siltä, että b-luokan juoksija saattaisi ehtiä reenaamaan ittensä kohtalaiseen iskuun Helsinki City Marathonille. Kuntokäyrä oli lupaavassa nousussa, nyt nousussa on se kuuluisa vi--tuskäyä. Suoraan sanoen, tai siis kirjoittaen kyseinen käyrä on huippukorkealla tasolla just ny.

Eilen ja tänään meitsi lapioi, tasoitti ja taas lapioi pari kuorma-autolastillista mursketta paikoilleen loppumattomalla raksatyömaallani. Tarkemmin sanottuna autokatoksen täyttöä tehtiin talkoohenkisesti. Kaksi atleettikaveriani hoiti lähinnä murskeen lapioinnin ja kuljetuksen ja meitsi tasoitti sorat paikoilleen. Kiitos muuten talkooäijille Ersulle ja Villelle mahtavasta suorituksesta. Kyllä humanistillakin lapio pysyy kourassa tyylikkäästi.

 No, tänään meikä sitten lopetteli täyttöurakkaa tyytyväisenä. Vaatimattomat viisi vuotta omakotitaloraksahässäkän alun jälkeen pääsisi perheen peltilehmä omaan kotiinsa. Viimeistä murskelapiollista (siis uskokaa tai älkää pitää paikkansa) heittäessäni alaselässä kuului naps, meikäläisellä pimeni silmissä, ja päädyin pötköttelemään tallini murskelattialle.

Niinhän siinä kävi. Vanha vainooja, puolitoistavuotta piilotellut iskiaskipu päätti sitten tehdä miellyttävän paluun meitsin elämään. Taitaapi olla neljäs tai viides kohtaaminen mr Iskiaksen kanssa. Eikä ole kertaakaan ollut hauskaa.

 Hetken aikaa lepäiltyäni ja suomalaiskansallisesti ärräpäitä heiteltyäni raahauduin lääkekaapille ja napsaisin ensimmäisen 500mg ibuprofeiinipastillin nassuun. Eipä paljon autellut. Pari tuntia myöhemmin meikäläisen perslihakseen pistettiin parin ruiskullisen verran armeliaasti kipua lievittäviä myrkkyjä. Nyt iltasella selkä on kipeä, muttei enäää infernaalisen kipeä. Fiilikset on ymmärrettävästi matalalla. Niin juoksun kuin muidenkin asioiden suhteen.  Hesaan olis TJ tänään 17. Ei oikein hyvältä näytä..

Kokemuksesta tiijän, että tänhetkinen selkäjumi tullee jatkumaan vähintään viikon, ehkä jopa kaksi. Eli tärkeät viimeistelyraastot jäävät auttamattomasti tekemättä ja voipi olla, että ennen maraa en pääse hölkkäilemään kertaakaan - ainakaan tosissani.  Kauhuskenaariona on tieteskin se, että ei pääse Tsadiin juoksemaan ollenkaan. 

Ei ainakaan oo huolta ylikunnosta tai siitä, ettei lähde riittävän levänneenä matkaan. Kaikessa pahassa on aina kuitenkin jotain hyvääkin: Mikäli maralle pääsen, niin ei ainakaan ole minkäänlaisia suorituspaineita ajan suhteen. Kaikki alle kolmen tunnin kelpaa. Voisipa sitä välillä keskittyä maralla nautiskelemaan tsadilaisista maisemista ja hyvästä tunnelmasta räkäposkella raastamisen sijaan.