Kuuden päivän päästä olisi tarkoitus kiduttaa itseään vajaan  kolmen tunnin ajan Tikkurilan perämettissä. Edessä olisi kauden toinen maratonkokeilu. Eka onnistui yhtä hyvin kuin italialaisilta Kreikan vallloitus 1940. Nyt kaikki viittaapi siihen, että äijä on onnistunut syyskuun helteillä reenaamaan ittsensä jopa kohtuulliseen kuntoon. Syyskuussa erehdyin juoksemaan 403 kilometria ja mukaan mahtui 6-7 kovempaakin reeniä. Eli kaikki on siis kunnossa? Eipä tietenkään...

Sillä viisi päivää sitten elimistööni pesiytynyt säälittävän heikko lenssupöpö ei ole vielä hellittänyt täysin otettaan. Tai siis itse asiassa olo on samalla tavalla nuhjuinen kuin keskiviikkona. Normioloissa en paljon noteeraisi päällä olevaa minipöpöä. Kurkku on aavistuksen karhea, lihaksia särkee ihan pikkuisen ja väsyttää normaalia enemmän. Nokkavuotoa on suorastaan säälittävän vähän. Mutta kun on edessä 42.2 km juoksentelua niin pienikin lenssu juoksua edeltävällä viikolla huolestuttaa.

Ja eilen huolen aihetta tuli etwaksen verran lisää. Nimittäin kuvittelin pöpön jo sen verran hellitäneen, että starttasin viimeiselle kovemmalle reenille. Idea juosta 10 km lähes maksimivauhtia kariutui kuuden kilsan säälittäväksi nylkytttämiseksi, jota seurasi rauhallinen puolikävely takaisin lähtöpaikalle.  Vakavinta oli juoksun jälkeinen tukkoinen surkea olo. Viime viikon reenimääräksi tuli lopulta suunnitellun 70 kilsan sijaan 50. Joten viiden täydellisen reeeniviikon jälkeen vuorossa oli eka puolitehoinen viikko. Ja viikko ennen maraa...

Kunto on kuitenkin tallella ja aikaa on se viisi vuorokautta. Nyt otetaan iisisti ja lepäillään ja syödään ja juodaan. Siis parin päivän päästä alkaa tankkaushommat tosissaan. Usko onnistumiseen Vantaalla elää vielä voimakkaana. Ja jos ei onnistu niin lupaan epäonnistua tyylillä..