Tulipa käväistyä ulkoilemassa raittiissa loppukesän säässä rakkaan pääkaupunkimme kaduilla. Kyseessähän oli meikäläisen vuoden kolmas kisastartti: pahamainen HCM. Ja jottei jännitys kestä liian kauaa tunnustettava on, että kyseinen leikki jäi kohdaltani kesken heti Esplanadin kansanjuhlan 26 kilsan kohdalla.

Kukaan ei ole kiinnostunut selityksistä, joten selitettäköön, että jo lähtöviivalla tai itseasiassa lähtöä edeltävänä päivänä huomasin, ettei kaikki ole täysin kunnossa jalkaosastolla. Nuha oli voitettu, mutta kintut olivat aivan jumindeeruksessa. Tunne oli maran lähtöviivalla sama kuin kuukautta aiemmin kun olin ajellut polkupyörällä 180 km Pårgååseen. Rakkaat koipeni olivat siis jo ennen lähtöä kaput. Huono homma, sillä yleensä marathonilla jalat jumittuvat 20-25 kilsan kohdalla.

Ikuisena optimistina starttasin kuitenkin baanalle. Ajatus oli, että kenties kinttulaiset vertyvät kisarasituksessa ja homma lähtee rullaamaan. Ei lähtenyt, ei ollenkaan. Jo viiden kilsan kohdalla huomautin kanssakärsijälleni, että tämä maratonsuoritus ei välttämättä pääty Stadikan parkkikselle (=maali). Kybän kohdalla (väliajan ollessa 41.30) varmuus oli saavutettu: keskeytys edessä.Siitä huolimatta lönköttelin baanalla kokonaiset 26 km, ennen kuin hyppäsin kansan hurratessa radan sivuun. Olo oli toisaalta kettuuntunut, mutta toisaalta ei lainkaan yllättynyt.

Viime vuonna HCM taittui 3.09 ja pari kuukautta myöhemmin Kankaanpäässä iskettiin 2.47. Nyt ollaan samassa tilanteessa: HCM kusi kintuille, mutta tavoitteena olisi heittää vielä tänä vuonna kunnon mara-aika tiskiin. Mieluummin alle 2.50, mutta ehdottomasti alle 3h. Sillä julkisesti olen asettanut elämänkaarimaratavoitteekseni juosta maraton 15 vuotena peräkkäin alle kolmen tunnin.... Nythän kasassa on vasta viiden vuoden putki.

Joten Vantaalla rävähtää.