D-Day oli tänään. Myöhästyin maihinnousualuksesta. Vantaalla viitisensataa innokasta maratoonaria ryntäili Tikkurilan raiteilla mukavassa syyssäässä. Minä kirmailin kakaroiden kanssa Arboretumia edestakaisin, livenä juoksua älykkäästä luuristani seuraten. Ja miestä syötiin kavereiden raastamien huippuaikojen päivittyessä Samsungin näytölle. Putte Possua lainaten: "oi jospa oisin saanut olla mukana".

Jalka on yhä paaleissa. Ei pahasti; mutta riittävästi. Kävely on Ok, levossa kinttu allright, mutta kahdesta asiasta kantapääni ei pidä: juoksemisesta ja autoilusta .Mondeolla töihin ja töistä huristelu onnistuu, varsinkin kun aika ajoin voi kinttua suoristella - kiitos vakionopeudensäätimen. Juostessa ei jalkaa voi lepuuttaa, paitsi jos viitsii pomppia eteenpäin yhdellä jalalla. Ei ole kestävä ratkaisu.

Eilen jalka oli poikkeuksellisen kilttinä, joten heitin Asicsit kinttuihin, uutuutena silikonipohjalliset, ja rynnistin kohti Kuljun karhuja viliseviä perämehtiä. Ennen ensimmäistä hakkuuaukeaa jalkapohja  lauloi jo hoosiannaa ja Hurjan oli auttamatta heitettävä u-käännös ja linkutettava kotiin itkemään. Sen verran Raatteen tien henkeä äijästä kuitenkin löytyi, että hetken murehdinnan jälkeen pöllin Rouvan naistenpyörän ja raastoin tuulessa ja tuiskeessa 12 kilsan pyörälenkin verenmaku suussa. Pyöräilyä kinttu nimittäin kestää. Naistenpyörällä siksi, että oman kilpapyöräni kumi on puhki ja humanistina paikkaamishommat ovat atomifysiikkaa mulle.